kahvia kodittomalle

kylmempi kuin helvetissä

pureva viima

aseman lämpö

teetä

kahvilan omistaja

jostain välimereltä

herättelee nuokkuvaa naista

joka ei ole tilannut mitään

lukee lehteä

tai on vain lukevinaan

lämmön takia

tarkemmin katsottuna

hienot vaatteet ovat rispautuneet

nahkalaukun hihna miltei kulunut poikki

väsymysrenkaita voi laskea

omistaja näyttää tyytymättömältä

ystävälliseltä

vaivaantuneelta

"ei täällä voi nukkua,

pitää mennä kotiin nukkumaan"

koti

onkohan sellaista

voiko täälläkin olla niin

pitää tilata

tai ei voi lukea täällä lehtiä

istua lämmössä

eihän tuohon ulos kylmään voi laittaa ketään

ohuet vaatteet

kysyn juotko kahvia vai teetä

kahvia

ostan sen sinulle

 hämmennys

saisinko vielä maitoa

ärsyynnyn hiukan

palvelenko muka

nöyrryn ja niin teen

pidän kiinni ajatuksestani

oli miten oli

mistä moinen

miksi minulle kahvi

en halua olla töykeä

sanon muuten vain

ja menen istumaan takaisin aseman penkille

hetken kuluttua omistaja tulee kahvilansa ovelle

hymyilee silmien tuikkiessa

kiitos

hän liittää kätensä ja kumartaa

Kirjoittamisen tarkoitus ei aina tarvitse olla lukeminen.

Aku Ankka oli lapsuuteni tärkeintä vessalukemista

olen pitkään miettinyt, että ihan kuin elämäni olisi ollut mielenkiintoisempaa joskus lapsena. mutta mitä sitten tein silloin? juoksin metsissä ja pelloilla, kiipeilin puissa, kävin kavereilla, leikin pihaleikkejä koko naapuruston kanssa (mikä oli siis hyvin pieni, käytännössä oikeasti omat sisarukset ja naapurin sisarukset, joskus muita kavereita, jotka asuivat kivenheiton päässä joka tapauksessa eli lähes kaikki samalla takapihalla, kun kylällä asutaan). voisihan niin tehdä nytkin.

mutta yksi juttu jäi sanomatta. luin silloin paljon. paaaljon. siis niin paljon, että en kuullut tai nähnyt mitään, kun olin kontaktissa kirjaan. paitsi että luin soveliaissa tilanteissa ja ympäristöissä, kuten omassa huoneessa, sängyllä, sohvalla, lattialla, ulkona, autossa, bussissa, junassa, niin luin myös vessassa, vaatehuoneessa ja ruokapöydässä sekä mahdollisesti luokkaretkien bussimatkoilla, joita ei olisi kuulunut käyttää lukemiseen ehkä kenenkään muun näkökulmasta. teininä kokeilin myös lukemista kävellessäni kaverin luo, mikä muuten onnistuu yllättävän hyvin, joskin ensimmäisellä kokeilulla luin The Sandmania, sarjakuvaa, mutta kirja toimii myös. jos mulla oli koskaan reissussa vähemmän kirjoja mukana kuin yleensä, multa kysyttiin useampaan kertaan usean sukulaisen / perheenjäsenen / matkaseuralaisen toimesta, että pärjäänköhän varmasti. jos mulla oli enemmän kirjoja, kysyttiin sen sijaan ironinen "pärjäätkö varmasti" -kysymys. ja tietysti lukeminen kehittyi luonnollisesti "tuhat kirjaa kesken yhtä aikaa" -suuntaan.

olen alkanut kokeilla tätä lukemisen vaikutusta elämän mielenkiintoisuuteen. kyllä, vaikka näennäisesti ei tapahdukaan mitään, elämä tuntuu heti hitusen jännittävämmältä. ja kyllä, luen useampaa kirjaa yhtä aikaa, fiiliksen mukaan vaihdellen. lukemisesta herää paitsi inspiraatiota lukea lisää eri aiheista, myös inspiraatiota tehdä jotakin, jota ei muuten ole tullut tehtyä. ja ehkä, ehkä on jotakin keskusteltavaa joskus jonkun kanssa, joka ei kiinnostu loputtomiin jokapäiväisestä pianoharjoittelurutiinista ja yksityiskohtaisesta selostuksesta, mitä ja miten soitan. toki siitäkin voin mielelläni keskustella. avaa yleensä uusia näkökulmia soittoon.

lukemisinspiraatioesimerkkinä; aloin eilen lukea ensimmäistä Waltariani (kyllä, vasta nyt), Mikael Karvajalkaa, ja jo ensimmäisen luvun aikana innostuin kertaamaan Suomen keskiajan historiaa (wikipediasta..). kun Waltari ei innosta, voin vaihtaa takaisin matkalla olevaan Kerouaciin, ja yhtäkkiä pysähtyä miettimään, että sanan "daughter" kirjoitusasu on kaunis.

löysin kirjaston Bookcrossing-hyllystä Arthur Rubinsteinin omaelämäkerrallisen "Vuosia elämää" -teoksen. Matkailua ja pianismia. Pianistien Kerouac? (matkailumielessä) En tiedä, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta.

yksi huomio vielä. ei, minusta elokuvilla tai tv-sarjoilla ei ole ihan yhtä suurta vaikutusta elämän mielenkiintoisuuteen. liittyneekö aivotyön määrään prosessissa tai mielikuvituksen erilaisiin kehyksiin tai ylipäätään erilaisiin puitteisiin. tai ehkä se olen vain minä. tunne siitä, että nyt on kirjojen aika. älkää käsittäkö väärin. sivistys- ja viihdemielessä lainasin eilen kirjastosta myös viisi elokuvaa ja katson siskoni kanssa Gilmoren tyttöjä uusintana.

tiedostan olevani ärsyttävän tyypillinen esimerkki nuoren ihmisen kasvusta

miksi annamme menneisyydelle niin paljon merkitystä. miksi etsimme käsiimme facebookista ne ihmiset jotka ovat tuottaneet meille (ja me heille) eniten harmia. ehkä haluaisimme heillä menevän huonommin kuin itsellä menee, saada karmista korvausta kaikesta. totuus on, että lopulta vain itsestä tuntuu pahalta. ne toiset eivät edes tiedä että kävimme.

olen melko varma että täpärästi vältyin Jexin kohtaamiselta öisellä kauppareissulla. kyllä, Jex on keksimäni hauska salanimi, ei niin hauskalle ihmiselle, vaikka sen ihmisen hauskuus ei olekaan yhteydessä hänen todelliseen luonteeseensa, hyvinä hetkinä voin nähdä mikä hänestä tekee erityisen hyvän, mutta en yleensä, tai sanotaanko, että mieluummin välttelen häntä ja muita kategoriaan kuuluvia, anteeksi, minäkin tahdon vain olla onnellinen ja haudata vaikeat kohdat kirjasta pakastimeen kuten hirviöt ja The Shiningin. Kuten sanoin, vältyin luullakseni molemminpuolisesti epämiellyttävältä kohtaamiselta ja olen kiitollinen että pelkääjänpaikka ei jäänyt tyhjäksi ja kuski parkkeerasi autonsa mennäkseen kuitenkin kauppaan ja välttääkseen mielipahan ainakin kahdelta ihmiseltä. ehkä nenäni nyrpistys ilmiantoi minut tai sitte katsoimme toisiamme ohimenevän sekunnin ja teimme yhteisen päätöksen. kiitos silti. sinä tai universumi.

on vaikeaa kohdata erityisesti niitä palasia menneisyydestään, joiden toivoisi olevan erilaisia, jotka ovat sittemmin häipyneet elämästä tai jotka ovat kerta kaikkiaan osa vanhaa minua. ne ehkä saavatkin olla olemassa, mutta ei enää halua olla ne. mitä tehdään ihmisille, jotka ovat niitä palasia. jotka ehkä, ja vain ehkä, estävät sinua päästämästä irti siitä tarpeettomasta ja vääränmuotoisesta palasta, koska reunojen muodot ovat muuttuneet. onko ne ehkä mahdollista yhdistää uudeksi palapeliksi liikaa kuvioita särkemättä. pelkään tuhoavani kuvion joka on vasta muodostumassa uudeksi kuvaksi kaikesta, ja pelkään, että pidän siitä uudesta liikaa. niin paljon, että valitsen mieluummin sen. pelkään myös että se on sitä hyvää pelkoa, joka tarkoittaa, että juuri tänne minä haluankin mennä. pelkään, että se, mitä matkalla hajotan, on sittenkin liikaa. että sittenkin kurkotin hetkessä liian kauas ja putoan. ajatus putoamisestakin kutkuttaa. jos kuvittelen että lennän, lakkaan ehkä putoamasta ja päädyn juuri sinne minne pitikin. ajatukseni harhailevat sinne joka päivä. jotakin se tarkoittaa. 

onkohan aina niin, että tavoitellessaan juuri sitä eniten pelkäämäänsä ja haluamaansa, samalla luopuu jostakin nykyisestä hyvästä. onkohan aina niin että lopulta tajuaa, ettei se hyvä ollutkaan tarpeeksi ja oli hyvä että luovuin, ettei se oikeastaan ollutkaan hyvä enää. pikemminkin muisto hyvästä. vai käykö joskus niin, että kadunkin luopumistani. vaikka rakastan tietä niin silti kadun sitä yhtä luopumista. olisiko ne voinut yhdistää. voiko ne yhdistää. tai voiko sen saada takaisin. tuttuudessa lienee turva. mutta millainen turva. onko se todellinen turva. se täydellinen turvan rauhasatama, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan rohkaisevasti.

i'm on fire. aloin miettiä muitakin hienoja salanimiä. Rex. ja Rex. ohoh heitä olisi kaksi. kolme? tai ehkä kolmas olisi Rax. Tehdään yhdestä Rix. Jax. I'm confused now. This isn't working. Seemed like fun at first. Ignore this.