Ei ole kyse siitä, että olisin menettänyt elämänhaluni. Tavallaan kyllä, mutta ei kuitenkaan. Kaikki vain on. Ja kaikki tuntuu vähemmän, vähemmältä. Millään ei oikeastaan ole enää niin suurta merkitystä. Tässä sitä pitäisi vain jotenkin sitten elää ja olla. Vaikka ei syytä olekaan. En oikeastaan vieläkään välillä ymmärrä mitä on tapahtunut. Välillä saatan kuvitella, että Kukkaseni on vieläkin aamulla keittämässä minulle kahvia. Sitten aina muistan, kun avaan silmäni, että Kukkaseni on kuollut. Sitä on niin vaikea käsittää.
Enkä sillä hetkelläkään oikein käsittänyt. Hän vain kävi nukkumaan, niin kaikki luulivat. Pidin häntä kädestä ja käsi oli lämmin. Valvoin hänen untaan yötä päivää. Olin hänen vierellään yötä päivää. Hänen kanssaan ne viimeisetkin hetket. Ja Kukkaseni kävi ihan tavallisesti lepäämään, nukkumaan. Yhtäkkiä tavallisella kierroksellaan ollut hoitaja huomasi jotakin. Hän sanoi ettei Kukkaseni ole enää kanssamme. Katsoi kelloa toisen kanssa. Merkataan se ylös, he totesivat. Luulin heidän mittaavan häneltä kenties lämpöä, pulssia, jotakin mitä hoitajat nyt mittaavat. En käsittänyt. Kysyin, tarkoitatko tosiaan, että Kukkaseni on poissa? Hänhän vain tuossa ihan rauhallisesti nukkuu. Hänen kätensä oli vieläkin lämmin. Silti sanottiin hänen olevan poissa.
Ystäväni, joka tuli pian vierailulle, ja joka oli jo kuullut ovella tapahtuneesta, ihmetteli hänkin; Kukkasen käsihän on vieläkin aivan lämmin! Mutta niin hän vain kuulemma oli poissa. En tiedä, oliko loppujen lopuksi niin, että hän ei ollut viralliseksi merkittynä kuolinaikana vielä poissa, vaikka niin luultiin. Ehkä hän oli vasta lähdössä. Olisikohan vielä voinut tehdä jotakin? Mietin sitäkin usein, olisiko vieläkin voinut tehdä jotakin. Olin silti lamautunut tuoliini, Kukkasen lämmin käsi edelleen kädessäni. Hän näytti ihan tavalliselta, nukkuvalta, ehkä vain vähän poissaolevammalta. Siinä sitten ihmettelin ja itkin. Kukkaseni on poissa.
Kukkasen hautajaisten jälkeen arki tuli vastaan. Tajusin, etten osaa tehdä puoliakaan asioista, jotka Kukkaseni on aina hoitanut. Mikä on pyyheliina, mikä pöytäliina? Millaiset vaatteet osaan valita huomenna? Miten voin valita oikein, kun en edes näe kunnolla? Siinä sitten tunnustelun, yrityksen ja erehdyksen kautta pikku hiljaa oppii. Ja rutiini on tärkeää. Ilman rutiinia en varmasti pääsisi edes sängystä ylös. Onneksi käy vieraita. Heitä varten tekee mieli nousta aamuisin aikaisin ajamaan parta ja silittämään paita, joka toivottavasti myös sopii housuihin, eikä siinä ole höpsöä sarjakuvahahmoa kuvana niin kuin kerran... Kysyn aina serkulta, joka käy maanantaisin, että onhan nämä vaatteet hyvät, voihan nämä laittaa. Ja pyydän valitsemaan pöytään ja pyyhkeeksi sopivia värejä. On se hyvä, että on vielä ihmisiä, joilta voi kysyä.
Mutta oli se Kukkaseni viisas. Pidin itseäni aina meidän taloudessamme sinä viisaimpana ihmisenä, ja nyt olen huomannut, että kyllä se Kukkaseni oli sittenkin se viisain. Hän tietää paljon asioita, joita minä en. Ja huomasin, että olin aina varmistanut häneltä asioita, joista olin epävarma. Kysynyt, että sopiiko tämä. Hänellä oli mielipiteitä. Ja loppujen lopuksi hän oli myös useimmiten oikeassa. Jos kysyin, että voisinko tehdä näin ja hän sanoi oman mielipiteensä, usein saatoinkin tehdä niin. Ja silti luulin olevani se fiksumpi. Hän oli niin viisas. Nyt ei voi enää kysyä Kukkaselta. Täytyy selvitä itse. Vaikka ei oikein syytä olisikaan. Tässäpä sitä olen ja elän.
