Yöajatukset

yöajatukset ovat usein niitä ajatuksia,
jotka kertovat ajatustesi todellisen luonteen
yöajatukset kertovat,
mitä kipeimmin kaipaat

yöajatukset ovat samoja
kuin yksinolon ajatukset,
kun pääset lähemmäksi itseäsi
yöajatukset laulavat sisäistä vapauttasi olla sinä

kahvia kodittomalle

kylmempi kuin helvetissä

pureva viima

aseman lämpö

teetä

kahvilan omistaja

jostain välimereltä

herättelee nuokkuvaa naista

joka ei ole tilannut mitään

lukee lehteä

tai on vain lukevinaan

lämmön takia

tarkemmin katsottuna

hienot vaatteet ovat rispautuneet

nahkalaukun hihna miltei kulunut poikki

väsymysrenkaita voi laskea

omistaja näyttää tyytymättömältä

ystävälliseltä

vaivaantuneelta

"ei täällä voi nukkua,

pitää mennä kotiin nukkumaan"

koti

onkohan sellaista

voiko täälläkin olla niin

pitää tilata

tai ei voi lukea täällä lehtiä

istua lämmössä

eihän tuohon ulos kylmään voi laittaa ketään

ohuet vaatteet

kysyn juotko kahvia vai teetä

kahvia

ostan sen sinulle

 hämmennys

saisinko vielä maitoa

ärsyynnyn hiukan

palvelenko muka

nöyrryn ja niin teen

pidän kiinni ajatuksestani

oli miten oli

mistä moinen

miksi minulle kahvi

en halua olla töykeä

sanon muuten vain

ja menen istumaan takaisin aseman penkille

hetken kuluttua omistaja tulee kahvilansa ovelle

hymyilee silmien tuikkiessa

kiitos

hän liittää kätensä ja kumartaa

Kirjoittamisen tarkoitus ei aina tarvitse olla lukeminen.

Aku Ankka oli lapsuuteni tärkeintä vessalukemista

olen pitkään miettinyt, että ihan kuin elämäni olisi ollut mielenkiintoisempaa joskus lapsena. mutta mitä sitten tein silloin? juoksin metsissä ja pelloilla, kiipeilin puissa, kävin kavereilla, leikin pihaleikkejä koko naapuruston kanssa (mikä oli siis hyvin pieni, käytännössä oikeasti omat sisarukset ja naapurin sisarukset, joskus muita kavereita, jotka asuivat kivenheiton päässä joka tapauksessa eli lähes kaikki samalla takapihalla, kun kylällä asutaan). voisihan niin tehdä nytkin.

mutta yksi juttu jäi sanomatta. luin silloin paljon. paaaljon. siis niin paljon, että en kuullut tai nähnyt mitään, kun olin kontaktissa kirjaan. paitsi että luin soveliaissa tilanteissa ja ympäristöissä, kuten omassa huoneessa, sängyllä, sohvalla, lattialla, ulkona, autossa, bussissa, junassa, niin luin myös vessassa, vaatehuoneessa ja ruokapöydässä sekä mahdollisesti luokkaretkien bussimatkoilla, joita ei olisi kuulunut käyttää lukemiseen ehkä kenenkään muun näkökulmasta. teininä kokeilin myös lukemista kävellessäni kaverin luo, mikä muuten onnistuu yllättävän hyvin, joskin ensimmäisellä kokeilulla luin The Sandmania, sarjakuvaa, mutta kirja toimii myös. jos mulla oli koskaan reissussa vähemmän kirjoja mukana kuin yleensä, multa kysyttiin useampaan kertaan usean sukulaisen / perheenjäsenen / matkaseuralaisen toimesta, että pärjäänköhän varmasti. jos mulla oli enemmän kirjoja, kysyttiin sen sijaan ironinen "pärjäätkö varmasti" -kysymys. ja tietysti lukeminen kehittyi luonnollisesti "tuhat kirjaa kesken yhtä aikaa" -suuntaan.

olen alkanut kokeilla tätä lukemisen vaikutusta elämän mielenkiintoisuuteen. kyllä, vaikka näennäisesti ei tapahdukaan mitään, elämä tuntuu heti hitusen jännittävämmältä. ja kyllä, luen useampaa kirjaa yhtä aikaa, fiiliksen mukaan vaihdellen. lukemisesta herää paitsi inspiraatiota lukea lisää eri aiheista, myös inspiraatiota tehdä jotakin, jota ei muuten ole tullut tehtyä. ja ehkä, ehkä on jotakin keskusteltavaa joskus jonkun kanssa, joka ei kiinnostu loputtomiin jokapäiväisestä pianoharjoittelurutiinista ja yksityiskohtaisesta selostuksesta, mitä ja miten soitan. toki siitäkin voin mielelläni keskustella. avaa yleensä uusia näkökulmia soittoon.

lukemisinspiraatioesimerkkinä; aloin eilen lukea ensimmäistä Waltariani (kyllä, vasta nyt), Mikael Karvajalkaa, ja jo ensimmäisen luvun aikana innostuin kertaamaan Suomen keskiajan historiaa (wikipediasta..). kun Waltari ei innosta, voin vaihtaa takaisin matkalla olevaan Kerouaciin, ja yhtäkkiä pysähtyä miettimään, että sanan "daughter" kirjoitusasu on kaunis.

löysin kirjaston Bookcrossing-hyllystä Arthur Rubinsteinin omaelämäkerrallisen "Vuosia elämää" -teoksen. Matkailua ja pianismia. Pianistien Kerouac? (matkailumielessä) En tiedä, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta.

yksi huomio vielä. ei, minusta elokuvilla tai tv-sarjoilla ei ole ihan yhtä suurta vaikutusta elämän mielenkiintoisuuteen. liittyneekö aivotyön määrään prosessissa tai mielikuvituksen erilaisiin kehyksiin tai ylipäätään erilaisiin puitteisiin. tai ehkä se olen vain minä. tunne siitä, että nyt on kirjojen aika. älkää käsittäkö väärin. sivistys- ja viihdemielessä lainasin eilen kirjastosta myös viisi elokuvaa ja katson siskoni kanssa Gilmoren tyttöjä uusintana.

tiedostan olevani ärsyttävän tyypillinen esimerkki nuoren ihmisen kasvusta

miksi annamme menneisyydelle niin paljon merkitystä. miksi etsimme käsiimme facebookista ne ihmiset jotka ovat tuottaneet meille (ja me heille) eniten harmia. ehkä haluaisimme heillä menevän huonommin kuin itsellä menee, saada karmista korvausta kaikesta. totuus on, että lopulta vain itsestä tuntuu pahalta. ne toiset eivät edes tiedä että kävimme.

olen melko varma että täpärästi vältyin Jexin kohtaamiselta öisellä kauppareissulla. kyllä, Jex on keksimäni hauska salanimi, ei niin hauskalle ihmiselle, vaikka sen ihmisen hauskuus ei olekaan yhteydessä hänen todelliseen luonteeseensa, hyvinä hetkinä voin nähdä mikä hänestä tekee erityisen hyvän, mutta en yleensä, tai sanotaanko, että mieluummin välttelen häntä ja muita kategoriaan kuuluvia, anteeksi, minäkin tahdon vain olla onnellinen ja haudata vaikeat kohdat kirjasta pakastimeen kuten hirviöt ja The Shiningin. Kuten sanoin, vältyin luullakseni molemminpuolisesti epämiellyttävältä kohtaamiselta ja olen kiitollinen että pelkääjänpaikka ei jäänyt tyhjäksi ja kuski parkkeerasi autonsa mennäkseen kuitenkin kauppaan ja välttääkseen mielipahan ainakin kahdelta ihmiseltä. ehkä nenäni nyrpistys ilmiantoi minut tai sitte katsoimme toisiamme ohimenevän sekunnin ja teimme yhteisen päätöksen. kiitos silti. sinä tai universumi.

on vaikeaa kohdata erityisesti niitä palasia menneisyydestään, joiden toivoisi olevan erilaisia, jotka ovat sittemmin häipyneet elämästä tai jotka ovat kerta kaikkiaan osa vanhaa minua. ne ehkä saavatkin olla olemassa, mutta ei enää halua olla ne. mitä tehdään ihmisille, jotka ovat niitä palasia. jotka ehkä, ja vain ehkä, estävät sinua päästämästä irti siitä tarpeettomasta ja vääränmuotoisesta palasta, koska reunojen muodot ovat muuttuneet. onko ne ehkä mahdollista yhdistää uudeksi palapeliksi liikaa kuvioita särkemättä. pelkään tuhoavani kuvion joka on vasta muodostumassa uudeksi kuvaksi kaikesta, ja pelkään, että pidän siitä uudesta liikaa. niin paljon, että valitsen mieluummin sen. pelkään myös että se on sitä hyvää pelkoa, joka tarkoittaa, että juuri tänne minä haluankin mennä. pelkään, että se, mitä matkalla hajotan, on sittenkin liikaa. että sittenkin kurkotin hetkessä liian kauas ja putoan. ajatus putoamisestakin kutkuttaa. jos kuvittelen että lennän, lakkaan ehkä putoamasta ja päädyn juuri sinne minne pitikin. ajatukseni harhailevat sinne joka päivä. jotakin se tarkoittaa. 

onkohan aina niin, että tavoitellessaan juuri sitä eniten pelkäämäänsä ja haluamaansa, samalla luopuu jostakin nykyisestä hyvästä. onkohan aina niin että lopulta tajuaa, ettei se hyvä ollutkaan tarpeeksi ja oli hyvä että luovuin, ettei se oikeastaan ollutkaan hyvä enää. pikemminkin muisto hyvästä. vai käykö joskus niin, että kadunkin luopumistani. vaikka rakastan tietä niin silti kadun sitä yhtä luopumista. olisiko ne voinut yhdistää. voiko ne yhdistää. tai voiko sen saada takaisin. tuttuudessa lienee turva. mutta millainen turva. onko se todellinen turva. se täydellinen turvan rauhasatama, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan rohkaisevasti.

i'm on fire. aloin miettiä muitakin hienoja salanimiä. Rex. ja Rex. ohoh heitä olisi kaksi. kolme? tai ehkä kolmas olisi Rax. Tehdään yhdestä Rix. Jax. I'm confused now. This isn't working. Seemed like fun at first. Ignore this.

Inhoan nukkumista
kun tahtoisin vain pysähtyä
sillä uni tuo seuraavan päivän tullessaan

Katsoin Netflixistä äsken sympaattisen dokumentin (Twinsters) identtisistä kaksostytöistä, jotka ovat kasvaneet eripuolilla maailmaa omissa adoptioperheissään, ja he löytävät toisensa vahingossa internetin välityksellä. Jotenkin hyvin valoisa ja lämmin tarina. Jäi hyvä mieli ja pieni valo lepattamaan sielun sopukkaan. Suosittelen katsomaan!

Kallion sylissä

pehmeitä ihmisiä

lämpöisiä ihmisiä

pehmeän baarin

lämpöisessä nurkassa

hämyisessä nurkassa

valossa joka

kutoo peiton

kietoudumme kaikki

mytyksi sylikkäin

kietoudumme

Vardagen

nykyään

jätän yleensä aivot kotiin

ulos ovesta astuessani

rationaalinen minä jää nukkumaan

ja leikin hippaa hangessa

tehden välillä lumienkeleitä

kutittelen maailmaa

ja mietin olisipa

oikeita enkeleitä tai taikakeiju

joka tulisi sanomaan

tee näin

mutta mulla on oikeassa reidessä mustelma joka

näyttää tähtikartalta

Junapappa, surupappa

Ei ole kyse siitä, että olisin menettänyt elämänhaluni. Tavallaan kyllä, mutta ei kuitenkaan. Kaikki vain on. Ja kaikki tuntuu vähemmän, vähemmältä. Millään ei oikeastaan ole enää niin suurta merkitystä. Tässä sitä pitäisi vain jotenkin sitten elää ja olla. Vaikka ei syytä olekaan. En oikeastaan vieläkään välillä ymmärrä mitä on tapahtunut. Välillä saatan kuvitella, että Kukkaseni on vieläkin aamulla keittämässä minulle kahvia. Sitten aina muistan, kun avaan silmäni, että Kukkaseni on kuollut. Sitä on niin vaikea käsittää.

Enkä sillä hetkelläkään oikein käsittänyt. Hän vain kävi nukkumaan, niin kaikki luulivat. Pidin häntä kädestä ja käsi oli lämmin. Valvoin hänen untaan yötä päivää. Olin hänen vierellään yötä päivää. Hänen kanssaan ne viimeisetkin hetket. Ja Kukkaseni kävi ihan tavallisesti lepäämään, nukkumaan. Yhtäkkiä tavallisella kierroksellaan ollut hoitaja huomasi jotakin. Hän sanoi ettei Kukkaseni ole enää kanssamme. Katsoi kelloa toisen kanssa. Merkataan se ylös, he totesivat. Luulin heidän mittaavan häneltä kenties lämpöä, pulssia, jotakin mitä hoitajat nyt mittaavat. En käsittänyt. Kysyin, tarkoitatko tosiaan, että Kukkaseni on poissa? Hänhän vain tuossa ihan rauhallisesti nukkuu. Hänen kätensä oli vieläkin lämmin. Silti sanottiin hänen olevan poissa. 

Ystäväni, joka tuli pian vierailulle, ja joka oli jo kuullut ovella tapahtuneesta, ihmetteli hänkin; Kukkasen käsihän on vieläkin aivan lämmin! Mutta niin hän vain kuulemma oli poissa. En tiedä, oliko loppujen lopuksi niin, että hän ei ollut viralliseksi merkittynä kuolinaikana vielä poissa, vaikka niin luultiin. Ehkä hän oli vasta lähdössä. Olisikohan vielä voinut tehdä jotakin? Mietin sitäkin usein, olisiko vieläkin voinut tehdä jotakin. Olin silti lamautunut tuoliini, Kukkasen lämmin käsi edelleen kädessäni. Hän näytti ihan tavalliselta, nukkuvalta, ehkä vain vähän poissaolevammalta. Siinä sitten ihmettelin ja itkin. Kukkaseni on poissa.

Kukkasen hautajaisten jälkeen arki tuli vastaan. Tajusin, etten osaa tehdä puoliakaan asioista, jotka Kukkaseni on aina hoitanut. Mikä on pyyheliina, mikä pöytäliina? Millaiset vaatteet osaan valita huomenna? Miten voin valita oikein, kun en edes näe kunnolla? Siinä sitten tunnustelun, yrityksen ja erehdyksen kautta pikku hiljaa oppii. Ja rutiini on tärkeää. Ilman rutiinia en varmasti pääsisi edes sängystä ylös. Onneksi käy vieraita. Heitä varten tekee mieli nousta aamuisin aikaisin ajamaan parta ja silittämään paita, joka toivottavasti myös sopii housuihin, eikä siinä ole höpsöä sarjakuvahahmoa kuvana niin kuin kerran... Kysyn aina serkulta, joka käy maanantaisin, että onhan nämä vaatteet hyvät, voihan nämä laittaa. Ja pyydän valitsemaan pöytään ja pyyhkeeksi sopivia värejä. On se hyvä, että on vielä ihmisiä, joilta voi kysyä.

Mutta oli se Kukkaseni viisas. Pidin itseäni aina meidän taloudessamme sinä viisaimpana ihmisenä, ja nyt olen huomannut, että kyllä se Kukkaseni oli sittenkin se viisain. Hän tietää paljon asioita, joita minä en. Ja huomasin, että olin aina varmistanut häneltä asioita, joista olin epävarma. Kysynyt, että sopiiko tämä. Hänellä oli mielipiteitä. Ja loppujen lopuksi hän oli myös useimmiten oikeassa. Jos kysyin, että voisinko tehdä näin ja hän sanoi oman mielipiteensä, usein saatoinkin tehdä niin. Ja silti luulin olevani se fiksumpi. Hän oli niin viisas. Nyt ei voi enää kysyä Kukkaselta. Täytyy selvitä itse. Vaikka ei oikein syytä olisikaan. Tässäpä sitä olen ja elän.